joulu vaakatasossa1.jpg

Maku-lehden kolumnisti, näyttelijä Sanna Stellan on joutunut viettämään pari joulua makaillen. Hänen mukaansa vaakatasossa on hyvin vaikea stressaantua. 

 

"Jouluna rentoudutaan, eiks ni? Pötkötellään vain. Yhtään ei stressata mistään. Niin se kuulemma menee. Itse en ole makailussa kovinkaan hyvä, mutta joulu-ateria on pariinkin otteeseen pakottanut minut vaakatasoon.

 

Ensimmäinen kerta oli joskus 80-luvun alussa. Olin odottanut joulua ihan valtavasti. En ollut varmaan kymmentäkään. Se, menikö pukki vielä täydestä, ei ole mieleeni painunut, mutta jouluateriaöverit kyllä ovat. Kiskoin jouluruokaa niin valtavat määrät, että makasin lopulta henkitoreissani olohuoneen raitaisella matolla ja joulukuusi lensi pyörylää ympärilläni. Vatsaani sattui niin, että luulin kuolevani.

 

Jälkeenpäin syytin herneitä. Keitetyt herneet kulhossa tuntuivat niin juhlavilta, niiden elinvoimainen vihreä sävy niin vastustamattomalta kynttilän valossa, täynnä kesää ja toivoa. Söin herneitä niin kuin se olisi viimeinen kerta ikinä, kun saan herneitä. Söin niitä kalan kanssa. Liiskattuina kinkun kylkeen. Lanttulaatikolla sipaistuna. Sallatin seassa. Söin herneitä pelkästä keitettyjen herneiden syömisen ilosta.

 

Parisen vuotta sitten harrastin joulumakailua läpi jouluaterian. Olimme kantakodissani joulunvietossa muutama päivä ennen varsinaista joulua. Mieheni oli ollut pois pari kuukautta, minä olin hoitanut perheen ja työni läpi loskaisen syksyn. Kun työputki oli päättynyt, hän ajoi reilut 300 kilometriä joulunviettoon kanssamme. Lapset odottivat isäänsä, minä siinä vaiheessa ihan ketä tahansa, kuka jakaisi vastuun lapsiperheen arjesta kanssani. Laskimme kilometrejä ja minuutteja siihen, kun mies vihdoin saapuisi. Tunnelma oli malttamaton kuin joulupukkia odotellessa. Kun hän vihdoin tuli, köllähdin sohvalle ja ajattelin, että hoida sinä ihan kaikki, minä makaan nyt. Yhtäkkiä alkoi loma. Kurotin ottamaan lukemista sohvapöydältä ja sitten selästäni kuului rusaus. En päässyt ylös enkä alas. Kierähdin kangistuneena sivukyyryyn lattialle. En saattanut liikuttaa selkääni yhtään. Noita oli ampunut nuolensa niin, että varmasti lepäisin.

 

Joulupäivällinen oli juuri katettu. Muut nousivat pöytään, minulle tuotiin lautanen viereeni lattialle. Siinä sivuttain lattialla maaten natustelin pieniä suullisia toisella poskella ja alaviistosta, ruohonjuuritasolta osallistuin keskusteluun. Keitetyt herneet yrittivät livahtaa suupielestä lattialle. Joku kävi hörpyttämässä juotavaa pillillä suuhuni. Bing Crosby haaveili stereoissa valkeasta joulusta, minä kävelemisestä. Muutaman päivän päästä jouluaattona pitäisi lentää lomalle etelään, mutta ei kai minua nyt vaakatasossa voisi kohteeseen siirtää. Olimme kaikki huolissamme paitsi selästäni, myös matkaanlähdöstä. Se oli elämäni toinen ja toistaiseksi viimeinen noidannuoli. Ja hyvin hämmentävää, mutta totta, se hävisi parissa päivässä kokonaan. Lomalle pääsin lähtemään parin päivän makailun jälkeen oikein rentoutuneena.

 

Vaakatasossa on hyvin vaikea stressaantua. Tai vaihtaa jouluverhoja. Tai marinoida silakoita. Tai edes pakata.

 

Aatonaattona hain kauppahallista muutaman jouluherkun ennen lomalle lähtöä. Kun palasin kotiin, porkkanalaatikko oli hävinnyt. Harmitti niin vietävästi. Ihana, jonkun itse tekemä laatikko oli pudonnut jonnekin. No, tämä on nyt tämän joulun vire, ei auta hannata vastaan, ajattelin. Mennään tällaisella minimalistisella teemalla tänä vuonna.

 

Porkkanalaatikko löytyi perusteellisen siivouksen yhteydessä autostani maaliskuussa. Siellä se oli makaillut kuljettajan istuimen alle piiloutuneena läpi pakkastalven. Siitä lähtien autoani on kutsuttu nelivetokompostiksi."

 

Sanna

Sanna Stellan on kolmen lapsen äiti ja näyttelijä, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa laittamalla. Hän tekee lohikeiton punaiseen maitoon, ujuttaa kuivattua nokkosta jokaiseen ruokaan ja tyrkyttää lapsille korianteri-limetti-kikherneitä. Tiskit hän jättää muiden hoidettavaksi.

 

Kolumni on julkaistu Maku-lehdessä 8/2016.