sannakoe1.jpg

 

Kypsä kokki, Maku 7/16

 

On pari asiaa, jotka polttavat pannuni pohjaan. Ensimmäisenä se, kun ruokaan suhtaudutaan välinpitämättömästi. Toinen on, jos ruokaa pidetään itsestäänselvyytenä. Molemmissa näissä lapseni ovat hyvin taitavia. 

 

Ruokapöytään huutelen heitä monta kertaa. Haluaisin kaikkien hyökkäävän patojeni kimppuun malttamattomina. Olen valmistanut laadukkaista raaka-aineista tasapainoisen ja ravitsevan aterian ja raivannut muovailuvahat ja laskupinot pois ruokapöydältä, jotta mahtuisimme syömään yhdessä. Mutta ei. Lukuisista huuteluistani huolimatta kukaan ei ilmaannu pöytään ennen kuin uhkaan laittaa ruoat roskikseen, ja kun joku vihdoin saapuu, mukana tulee legorakennelma, väritystehtävä tai ärsyttävimmillään puhelin. 

 

Pöytään selvittyään lapseni onneksi tykkäävät aika usein syödä pöperöitäni. Hyvä näin, koska vaikka ihan kaikesta ei tarvitse tykätä, ruoan kanssa kikkailu ärsyttää. Jos vääränvärinen viilipurkki aiheuttaa kohtauksen, otan vanhat konstit käyttöön. 70-luvun kasvatusmetodien mukaan tilanteessa kerrotaan lapsista, joilla ei ole viilipurkkeja, joista valita punaista tai sinistä. Joilla ei ole yhtään mitään. Ruoka maistuu kummasti sen jälkeen, kun on pannut asiat perspektiiviin.

 

Jotta ei jäätäisi ihan kotioloihin, olipa kerran myös eräs täytetty ruisleipä, joka sai pääni kiehumaan.

 

Ostin työmatkalla eväsleivän akuuttiin nälkään. Vaikka olen joskus luvannut, etten kaiken yltäkylläisyyden keskellä valita ruoasta, jurnutin tästä leivästä kiihkeästi kollegoilleni. Kukaan ei ole koskaan rakastanut tätä leipää, vaahtosin. Se on tehty vain rahan kiilto silmissä. Ruisleipä oli mauton, levite välissä kylmää ja kankeaa. Juusto maistui teolliselta ja oli laihasta paprikansiivusta itkettynyt. Leipä oli pakattu läpinäkyvään pussiin, missä se ei päässyt pakoon katseita. Leipä häpesi itseään. 

 

Henkilö, joka leivän teki ei koskaan ollut ylpeä siitä. Ei hän koskaan ajatellut että hei, nyt muuten tein hienon leivän. Ei, hän häpesi tätä leipäriepua, halusi sen pian pois käsistään. Hän tuli töistä kotiin ärtyneenä, koska hän ei ollut päässyt nauttimaan työstään. Puoliso ei koskaan saanut tietää, että kiukun syy oli välinpitämättömyys. Sen ketjun päässä minä en voinut mitenkään nauttia vetisestä juustonpalasta ja maailman ohuimmasta paprikasiivusta. Välinpitämättömästi tehdystä leivästä tuli ärtymyksen jatkumo. 

 

Ei ruoan tarvitse olla täydellistä, kunhan siinä on välittämistä ja rakkautta.

 

Poikaystävä vuosien takaa osti kaupasta aina hedelmiä ja vihanneksia, joissa oli jokin vika. Tomaatti, joka ei ollut täydellisen pyöreä päätyi kaverini matkaan, samoin kesäkurpitsa, jonka pää oli venynyt liian pitkäksi. Toipa hän kotiin mätiä omenoitakin. Nämä hylkiöt aiheuttivat kumppanissani sääliä. Hän ei kestänyt ajatusta, että kädet hamuaisivat vierestä täydelliset yksilöt. Ehkä samasta syystä minä olin päätynyt hänen matkaansa. Virheellisenä sain olla tovin hänen käsiensä hellimä. 

 

Tämä vannoutunut kasvissyöjä kävi joka viikko isoäitinsä luona syömässä kasviskeittoa. Juutalainen isoäiti oli elänyt toisen maailmansodan kauhut. Hän oli elänyt äärimmäisessä puutteessa, joten vuosikymmeniä myöhemmin, varakkaan liikemiehen puolisona, hän yhä suhtautui ruokaan kiitollisena. Yksikään suupala ei ollut hänelle itsestäänselvyys.

 

Me kaikki tiesimme, että isoäidin maukkaan kasviskeiton salaisuus oli suolainen kanaliemi. Emme koskaan puhuneet siitä. Koska rakkaus voittaa periaatteet.

 

-------------------------------

 

Sanna Stellan on kolmen lapsen äiti ja näyttelijä, joka rakastaa ruoanlaittoa ja ruokaa laittamalla. Hän tekee lohikeiton punaiseen maitoon, ujuttaa kuivattua nokkosta jokaiseen ruokaan ja tyrkyttää lapsille korianteri-limetti-kikherneitä. Tiskit hän jättää muiden hoidettavaksi.

 

Sanna Stellanin Kypsä kokki -kolumni on julkaistu Maku-lehdessä 7/16.